Tarkoitukseni ei ole pohtia seksuaalisuuttani, vaan ihmisten suhtautumista seksuaalisuuteen.
Siinä missä heteroudesta poikkeavat seksuaalisuudet koettiin ennen vanhaan sairauksina, nykyään ne ovat saaneet jopa tiettyä trendikkyyden ja mediaseksikkyyden leimaa. Yhä useampi julkisuuden hahmo on tullut rohkeasti ulos kaapista, televisiossa pyörii homojen sisustusohjelmia ja yhä useammassa elokuvassa on lesbokohtaus. Harva meistä enää kauhistuu, järkyttyy tai yllättyy näistä viihteellisistä lesbo- tai homokohtauksista, mutta kun kaupungilla näkee miesten kävelevän käsi kädessä tai naisten suutelevan (selvin päin) todella moni meistä katsoo hieman normaalia pidempään, vähän kummaksuu ja ihmettelee. Eipä ole edes harvinaista, että osa jää tuijottamaan, aivan kuin olisi aaveen nähnyt. Epä-heteroudesta on tullut arkea viihteessä, mutta arjessa se on edelleen tabu.
Kohua ovat nostattaneet milloin TV2:n Homoilta, milloin kristillisten järjestöjen Älä alistu! -kampanja. Tällaisten keskustelua herättäneiden kohujen keskellä varmasti monet vielä kaapissa elävät, epäröivät nuoret ovat vähintäänkin hämillään. Ristipaineessa on todella haastavaa elää, eikä tiedä pitäisikö olla avoin ja rohkea, vai sittenkin vielä hiljaa.
Mikä on pahinta mitä voi käydä, kun tulee kaapista ulos? Perhe ei hyväksy. Kaverit oudoksuvat ja lopulta hylkäävät. Leimautuminen, syrjiminen ja yksin jääminen.
Kyllä. Vielä tänäkään päivänä ei ole tarpeeksi suvaitsevaisuutta. Se, että perheen vanhemmat eivät hyväksy lapsen seksuaalisuutta, ei ole harvinaista. Se on outoa, sillä eihän lapsi siitä mihinkään muutu, vaikka onkin homo/lesbo. Todennäköisesti hän on ollut sitä jo pitkään, vaikka vanhemmat eivät ole sitä tienneet ja vasta päättänyt kertoa sen. Ei se ole mikään luonnonoikku tai sairaus, jonka takia koko lapsen persoona ja mieli on täysin saastunut.
Kummallinen on kavereidenkin reaktiokin usein. On hassua, että jos tyttökaverit ovat ennen huvikseen kävellyt käsikynkässä, nukkuneet yökylässä samassa sängyssä ja lakkaileet varpaitaan alusvaatteisillaan, niin yhtäkkiä kun toinen tuleekin kaapista, niin ei enää voida tehdä mitään edellisistä. Kaverihan on lesbo ja voisi vaikka tuijotella Sillä Silmällä. Ei se tarkoita, että kun on lesbo, niin tuijottelee jokaista naista seksistisen himoitsevasti! Eihän heterotkaan katso jokaista vastaantulevaa vastakkaisen sukupuolen edustajaa heti seksi mielessä? Sama se kaveri on edelleen.
Jos lesboksi muuttunut kaveri (tiedän, tökerö ilmaus tuo "muuttunut", mutta tarkoitan sillä vasta kaapista tullutta) on ihastunutkin sinuun, voit suhtautua siihen täysin samalla tavalla kuin ihastuneeseen miesystävään. Ei tarvitse ällötellä tai järkyttyä. Ei tarvitse olla törkeä. Voi hoitaa homman siististi.
Toinen äärilaita onkin se, kun lesboksi muuttuneen kaveri ihmettelee, miksei lesbo käy kuumana häneen. Aletaan melkein iskemään lesboa (ilman tositarkoitusta) ihan vain osoittaakseen itselleen, että on myös naisten mielestä kaunis ja seksikäs. Lienee sanomattakin selvää, ettei lesbot ole mitään epämääräisiä objekteja, joita voi pelata miten sattuu. Ei pitäisi olla näin.
Mutta miksen minä sitten ole tullut kaapista? Miksen minä uskalla olla rohkea ja kertoa siitä, että pidän myös oman sukupuoleni edustajista? Juuri siitä syystä, että pelkään menettäväni ystäväni. Osa heistä on käynyt kuumana minuun kännipäissään ja se ei ole haitannut seuraavana päivänä, sillä "olemmehan heteroita", mutta jos saisivat tietää, että olen enemmän, asiat mutkistuisivat. Luulisivat, että olen hyväksikäyttänyt heidän kännisyyttään tai muuta vastaavaa.
Kerron kun aika on kypsä. Jos siltä tuntuu. Jos haluan.
