Eräs ystävistäni erosi pitkäaikaisesta poikaystävästään taisteltuaan pitkään itsensä kanssa. Hän tiesi, ettei suhde enää toiminut, kunnioitus ja hellyys olivat kadonneet jo aikoja sitten... tai jos hellyyttä oli, ne olivat vain ja ainoastaan yksinkertaisia kolmen sanan lauseita, joista kaikui merkityksettömyys. He olivat riidelleet useita kertoja pahasti (don't get me wrong, riitely kuuluu asiaan!) ja yhteiset hetket olivat yhä useammin vain kinastelua tai toisen piikittelyä virheistä.
Ystäväni kyseli minulta ja muilta ystäviltään kymmeniä kertoja, mitä hänen kuuluu tehdä? Kyllä hän sisimmissään välittää miehestä edelleen, mutta ei siinä ole sitä samaa kuin oli "joskus ennen". Tuskin miehenkään tunteet kokonaan olivat sammuneet. Tottakai aluksi sanoin, että työstäkää suhdetta, ei peliä ole vielä välttämättä pelattu loppuun. Jos molemmilla kerran tunteita on vielä jossai syvällä, kaivakaa ne esiin, keskustelkaa ja selvittäkää se tukahtunut ilma välistänne!
Ystävä teki parhaansa (tai ainakin väitti näin, vaikka henk. koht. uskon, ettei tehnyt, sillä tiedän kuinka surkea kyseinen ystävä on puhumaan tunteistaan), mutta tilanne ei tuntunut kehittyvän. Kysyin ystävältäni ne tärkeimmät kysymykset, jotka tosiaan pisti hänet miettimään: "Oletko onnellinen siinä suhteessa? Rakastatko miestä oikeasti, vai onko se aivojesi johtamaa harhaa ja tottumusta?"
Pian ystäväni totesi, ettei ole onnellinen, vaan itseasiassa hyvin kaukana siitä. Suhde ahdisti, stressasi, eikä jättänyt rauhaan. Suhde loppuikin pian ja pariskunta erosi.
Tarina ei silti pääty tähän. Vaikka ahdistusta ja stressiä, eli huonoa vaihetta suhteessa oli kestänyt lähes puoli vuotta, ei ystäväni silti ollut varma päätöksestään erota. Kun ex-mies löysi vielä varsin nopeasti uuden seurustelukumppanin, alkoi ystäväni syytellä miestä petturiksi ja teilasi uuden suhteet samantien laastariksi.
Tässä vaiheessa herää kysymys, miksei ystäväni voinut vain jättää miestä rauhaan? Seurustelusuhde on ohi, ja molempien pitäisi jatkaa eteenpäin. Jos haluaa jatkaa exänsä ystävänä, eivät syyttely ja katkeruus ole todellakaan avainsanoja! Jos taas ei haluta olla missään tekemisissä exän kanssa, pitääkö jatkaa asian pohtimista omassa päässä?
Kuten blogijulkaisun otsikkokin kertoo, irti päästäminen on ehkä haastavimpia osioita eroamisessa. Yhteiset muistot, kappaleet, paikat, tilanteet ja vaikka tv-ohjelmat muistuttavat vanhasta suhteesta. Jokaisen eronneen pitäisi löytää syvältä sisimmistään se vahva soturi, joka pystyy unohtamaan nuo kaikki vaikeat asiat. En väitä, että koko suhde pitää unohtaa, sillä tottakai hyviä muistoja voi muistella, ottaa oppia virheistä jne.. Ero on siinä, miten niitä muistoja käsittelee ja miten niihin suhtautuu! Jos kaikkeen suhtautuu katkerasti, haikaillen tai surumielisesti, ei ihminen kehity, vaan jää roikkumaan vanhaan kaavaan.
Ongelma on myös ihmisten aivoissa. Kun aivot ovat tottuneet tiettyyn käyttäytymismalliin, on sitä vaikeaa sieltä poistaa. Kun yhtäkkiä tulee muutos (ero), ovat tavat jo jämähtäneet paikoilleen. Vaikka sydän pääsisi jo yli, voi aivot sotkea peliä todella pahasti. Aivot eivät ole kuitenkaan täysin itsenäinen elin, vaan jokainen voi omilla vahvoilla päätöksillään ohjailla jonkun verran ajatuksiaan.
Kun vielä miettii suhteen jatkamista tai mahdollista eroa, tulisi jokaisen oppia erottamaan aivon ja sydämen ääni. Usein nimittäin on niin, että sydän ei enää rakasta toista osapuolta. Tunteet ovat viilenneet ja rakkaus jäänyt. Samaan aikaan aivot silti lähettävät tottumuksesta viestiä, joka käskee rakastamaan toista osapuolta tottumuskesta. Oppikaa erottamaan kehonne eri viestit, ja lukekaa niitä oikein!
Hei, olipas fiksu ajatus tuo aivojen ja sydämen ristiriitaisuus! Yleensäkin, oli muutos sitten mikä tahansa, sitä haikailee vanhoja juttuja, koska on tottunut niihin. Tuota ajatusta tukee myös se, kun toitotetaan, että pitää tietoisesti aina tehdä päätös jatkaa elämää - voisiko olla, että se päätös on enemmänkin aivoille kuin sydämelle suunnattu?
VastaaPoistaMielenkiintoista tekstiä ja mielenkiintoinen blogin aihe. Menestystä! :)