Minä ja eräät läheiset ystäväni muodostimme muutama vuosi sitten todella tiiviin ystäväpiirin. Harrastimme urheilua yhdessä, joten näimme toisiamme päivittäin. Asuimme, matkustimme ja söimme yhdessä useita kertoja eri kisareissuilla ja leireillä. Olimme kuin pientä perhettä ja todella läheisiä toisillemme. Olimme nähneet toistemme hienoimmat ja parhaimmat hetket, kuin myös pahimmat tappiot ja huonoimmat päivät.
Pääasiassa elimme sovussa, mutta tyttölauma kun oltiin, niin tottakai myös riitoja ja erimielisyyksiä oli. Riidat saattoivat olla todella pahoja ja pitkäkestoisiakin, mutta yleensä niistä selvittiin, jossei muuten niin olosuhteiden pakosta.
Aikaa kului. Ihmiset, ympäristö, asiat, kaikki muuttuvait pikkuhiljaa. Tottakai. Muutokset elämässä ovat välttämättömiä ja pakollisia.
Nyt siitä n. 10 hengen porukasta harrastaa edelleen samalla tavalla minä ja yksi toinen. Kaksistaan roikumme yhä harrastuksessa yhtä paljon mukana, siinä missä muut ovat vähnetäneet, vaihtaneet tai lopettaneet. Yhteyttä pidämme tottakai edelleen kaikki, mutta näemme paljon harvemmin. Osa näkee viikottain, osa silloin tällöin satunnaisesti ehkä kerran kuukaudessa tms.
Juttelimme tämän Yhden Toisen kanssa eräs päivä, ja muistelimme vanhaa porukkaamme. Muistoja parhaista hetkistä oli paljon. Molemmat olimme yhtä mieltä siitä, että ne olivat parhaita aikoja elämässämme, ja että tavallaan kaipaamme niitä. Sitä Toista alkoi sitten itkettää, kun kaipasi niin paljon niitä aikoja. Hän alkoi vaikuttaa surulliselta, sillä kaikki se oli takana.
Tässä vaiheessa minä havahduin. Entä sitten? Ne hetket olivat aivan mahtavaa aikaa, en kadu yhtäkään riitaa tai muuta, sillä se kaikki piti elää ja kokea, jotta voisi nyt jälkikäteen olla tämä henkilö kuin mikä nyt on. Keskustelumme aikana en tuntenut (enkä halunnut tuntea) minkäänlaista surua. Päin vastoin. Olin niin iloinen, että olin kokenut sen kaiken.
Jos olisimme vielä se sama 10 hengen porukka päivittäin näkemässä toisiamme, en osaisi arvostaa niitä aikoja ennen kuin vasta sitten kun ne ovat ohi. Jos nyt vasta porukkamme alkaisi hajota, oppisin arvostamaan niitä hetkiä vasta muutaman vuoden päästä.
On todella kliseistä sanoa, että ihminen oppii arvostamaan asioita vasta kun niitä ei ole. Se on totta! Osaan arvostaa niitä hetkiä nyt, kun niitä ei enää ole. Silti en ole surullinen siitä että niitä ei enää ole.
Kun tilanne on niin sanotusti päällä, sitä ei aina osaa arvostaa hetkeä. Olen huomannut sen liian usein jälkikäteen ja niinpä tänä kesänä tein hieman eri tavalla. Kun olin ollut koko päivän ystävieni kanssa ulkona ja olin myöhään kauniina kesäyönä tulosa kotiin pysähdyin aina jonnekin paikalle. Oli se sitten bussikatos, kivi tai silta, pysähdyin aina hetkeksi. Ajattelin hetken päivää. Haistelin ilmaa, suljin silmäni ja kuuntelin. Katselin ympärilleni ja kiinnitin huomioni hetkeksi pieniin valoihin ja varjoihin. Pieniin yksityiskohtiin. Tunnustelin olotilaani ja hymyilin. Yritin painaa arvokkaan hetken mieleeni. Sittenkun keväällä masentaa, kun pitäisi opiskella tai tehdä työtä, voi kaivaa muistilokeroistaan kenties joitain varjoja ja valoja pienestä mielestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti