Minulla on paljon asioita, joista en ole kertonut kenellekään. Asiat ovat kivuliaita, hävettäviä ja rikkoisivat sen, miltä näytän ja vaikutan muiden silmissä. Olen se vahva ihminen, joka osaa sanoa oikeat asiat oikeaan aikaan ja jonka elämä on raiteillaan. Vai olenko? Olen vain yhdelle ihmselle kertonut syvimpiä tuntemuksiani ja salaisuuksiani. Tuo yksi ihminen ei todellakaan ole minun läheisin ystäväni, vaan kaveri, jota näen silloin tällöin. Uskon, että syy juuri hänelle avautumiseen on se, että hänellä ei ole mitään syytä kertoa asioita eteenpäin, hän ei tunne minua läpikotaisin enkä menetä mitään.
Uskon, että syy miksi kuuntelen muita mielelläni on se, että niiden avulla pystyn unohtamaan omat murheeni. Tai ainakin sysäämään sivummalle. Tai ehkä kuuntelemalla muiden ongelmia, saan aivoni ajattelemaan hetkeksi "kyllä muillakin on ongelmia".
Pahimmat ajat on kun on menossa nukkumaan. Joskus ajatukset tunkeutuvat niin läpi, että ahdistus kasvaa todelliseksi. Haluaisin kertoa jollekin, mutten tiedä kenelle. En usko, että yksikään ystävistäni osaisi reagoida oikein.
Toisaalta, mitä on oikein reagoiminen? Se, että kuuntelija reagoi aidosti omin ajatuksin ja arvomaailmoin, vaikka se ei mielyttäisi kertojaa? Se, että kuuntelija reagoi sellaisella tavalla, jonka uskoo miellyttävän kertojaa, vaikka oma arvomaailma ja ajatukset olisivatkin eri mieltä?
Kysymys kuuluukin, mikä on kuuntelijan asema ongelmia pohdittaessa?
