me or my dear?

Tilanteeni on muuttunut. Seurustelen nykyään miehen kanssa. Yhdessä olemme olleet vasta pari kuukautta, ennen sitä ehdimme tapailla toiset pari kuukautta. En voi väittää rakastavani miestäni vielä useista syistä. Ensinnäkin en usko rakkauteen ensisilmäyksellä, saati toisella, vaan uskon rakkauden kasvavan ajan myötä. Toisekseen olen tunnetasolla yhtä huono ilmaisemaan tunteita kun se ö-luokan komedian urpo jätkä. Mutta sen voin sanoa rehellisesti, että olen todella kiinnostunut ja ihastunut ensimmäistä kertaa elämssäni aidosti. Haluan todella suhteen onnistuvan ja jatkuvan niin kauan kuin vain mahdollista.

Olen kuitenkin suhteen aikana jatkanut seksuaalisuuteni pohtimista. Olen edelleen todella utelias tyttöjen suhteen. Olen vihjaissut jopa miehelleni asiasta ja hänkin kerran heitti vitsillä kolmannen osapuolen mukaan ottamista. Sitä en kuitenkaan haluaisi useastakaan syystä.

Ensinnäkin en kolmenkimpassa pääsisi aidosti keskittymään vain tyttöön mikä olisi minulle nimenomaan tärkein motiivi. Toisekseen olen nykyään jostai syystä epävarmempi ulkonäköni suhteen lopetettuani aktiivisen kilpaurheilun ja lihottuani.

Olisiko väärin jos löytäisin mukavan tytön ja hän olisi paitsi ystäväni myös leikkikaverini? Tätä mieton siis lähinnä miestäni kohtaan, sillä mitään en yhdenkään tytön kanssa tekisi ilman että tyttö tietäisi tilanteestani ja että tyttö hyväksyisi sen. Eikö se ole kuitenkin pettämistä jos päätyisin harrastamaan tyttöseksiä mieheni tietämättä. En halua loukata miestäni mutta toisaalta haluan ottaa selvää seksuaalisuudestani ja ymmärtää itseäni. Miksi vatsani heittää kuperkeikkaa useammin kun tapaan kauniin naisen kun jos tapaan komean miehen? Jatkaako tuoreessa parisuhteessa ja hiljentää ääni sisällä vai selvittääkö myrskyä joka sisällä käy jopa sillä uhalla että menetän yhden tärkeimmistä ihmisistä? (pahimmassa tapauksessa useamman kiitos aavistuksen vanhanaikaisen ja homofobisen vanhemman...)

Published with Blogger-droid v2.0.2

Paradox

Olen ajautunut tilanteeseen, mistä en pääse pois ja jota inhoan. Tutustuin jokin aika sitten erääseen tyttöön netissä ja olemme keskustelleet todella paljon netin välityksellä. Emme ole päässeet tapaamaan vielä kasvotusten, sillä olen ujostellut ja nyt vielä asun toisella paikkakunnalla. Olen silti jo nyt ihastunut häneen. Enkä ole ollut ihastuneena kehenkään pitkään aikaan.

Juttelemme siis paljon koneella ja hän on alkanut kertomaan minulle toisesta tytöstä, johon tutustui netissä ja johon hän on nyt ihastunut. Hän tulee jatkuvasti kertomaan minulle siitä, kuinka tämä hänen ihastuksensa on vaikea ja kuinka hän haluaisin onnistua hänen kanssaan. Olen auttanut parhaani mukaan, tukenut ja neuvonut. Olen toiminut kuuntelijana ja auttanut ihastustani saamaan jonkun toisen itselleen.

Eihän sen niin kuuluisi mennä?

Mutta mitä enää voin tehdä? En voi mennä sanomaan ihastukselleni, että olen ihastunut häneen, sillä en ole edes nähnyt häntä koskaan kasvotusten ja olen koko tämän neuvomisajan ollut kuin mitään ei olisi vikana. Inhottavinta on nähdä se, kuinka ihastukseni näkee niin paljon vaivaa ja tämä kolmas tyttö on niin vaikea ja ilkeäkin välillä. Tekisi mieli sanoa, että miksi mennä merta edemmäksi kalaan?

Olen menettämässä pienimmätkin mahdollisuuteni.

Get out!!

Olen bi-seksuaali, joka elää kaapissa. Kenellekään läheisistäni en ole ikinä kertonut sitä, vaikka toisaalta jotkut tuskin yllättyisivät asiasta. Itselleni seksuaalisuuteni on vasta hitaasti selkeytynyt, muttei se silti yllätyksenä ole tullut.

Tarkoitukseni ei ole pohtia seksuaalisuuttani, vaan ihmisten suhtautumista seksuaalisuuteen.

Siinä missä heteroudesta poikkeavat seksuaalisuudet koettiin ennen vanhaan sairauksina, nykyään ne ovat saaneet jopa tiettyä trendikkyyden ja mediaseksikkyyden leimaa. Yhä useampi julkisuuden hahmo on tullut rohkeasti ulos kaapista, televisiossa pyörii homojen sisustusohjelmia ja yhä useammassa elokuvassa on lesbokohtaus. Harva meistä enää kauhistuu, järkyttyy tai yllättyy näistä viihteellisistä lesbo- tai homokohtauksista, mutta kun kaupungilla näkee miesten kävelevän käsi kädessä tai naisten suutelevan (selvin päin) todella moni meistä katsoo hieman normaalia pidempään, vähän kummaksuu ja ihmettelee. Eipä ole edes harvinaista, että osa jää tuijottamaan, aivan kuin olisi aaveen nähnyt. Epä-heteroudesta on tullut arkea viihteessä, mutta arjessa se on edelleen tabu.

Kohua ovat nostattaneet milloin TV2:n Homoilta, milloin kristillisten järjestöjen Älä alistu! -kampanja. Tällaisten keskustelua herättäneiden kohujen keskellä varmasti monet vielä kaapissa elävät, epäröivät nuoret ovat vähintäänkin hämillään. Ristipaineessa on todella haastavaa elää, eikä tiedä pitäisikö olla avoin ja rohkea, vai sittenkin vielä hiljaa.

Mikä on pahinta mitä voi käydä, kun tulee kaapista ulos? Perhe ei hyväksy. Kaverit oudoksuvat ja lopulta hylkäävät. Leimautuminen, syrjiminen ja yksin jääminen.

Kyllä. Vielä tänäkään päivänä ei ole tarpeeksi suvaitsevaisuutta. Se, että perheen vanhemmat eivät hyväksy lapsen seksuaalisuutta, ei ole harvinaista. Se on outoa, sillä eihän lapsi siitä mihinkään muutu, vaikka onkin homo/lesbo. Todennäköisesti hän on ollut sitä jo pitkään, vaikka vanhemmat eivät ole sitä tienneet ja vasta päättänyt kertoa sen. Ei se ole mikään luonnonoikku tai sairaus, jonka takia koko lapsen persoona ja mieli on täysin saastunut.

Kummallinen on kavereidenkin reaktiokin usein. On hassua, että jos tyttökaverit ovat ennen huvikseen kävellyt käsikynkässä, nukkuneet yökylässä samassa sängyssä ja lakkaileet varpaitaan alusvaatteisillaan, niin yhtäkkiä kun toinen tuleekin kaapista, niin ei enää voida tehdä mitään edellisistä. Kaverihan on lesbo ja voisi vaikka tuijotella Sillä Silmällä. Ei se tarkoita, että kun on lesbo, niin tuijottelee jokaista naista seksistisen himoitsevasti! Eihän heterotkaan katso jokaista vastaantulevaa vastakkaisen sukupuolen edustajaa heti seksi mielessä? Sama se kaveri on edelleen.

Jos lesboksi muuttunut kaveri (tiedän, tökerö ilmaus tuo "muuttunut", mutta tarkoitan sillä vasta kaapista tullutta) on ihastunutkin sinuun, voit suhtautua siihen täysin samalla tavalla kuin ihastuneeseen miesystävään. Ei tarvitse ällötellä tai järkyttyä. Ei tarvitse olla törkeä. Voi hoitaa homman siististi.

Toinen äärilaita onkin se, kun lesboksi muuttuneen kaveri ihmettelee, miksei lesbo käy kuumana häneen. Aletaan melkein iskemään lesboa (ilman tositarkoitusta) ihan vain osoittaakseen itselleen, että on myös naisten mielestä kaunis ja seksikäs. Lienee sanomattakin selvää, ettei lesbot ole mitään epämääräisiä objekteja, joita voi pelata miten sattuu. Ei pitäisi olla näin.

Mutta miksen minä sitten ole tullut kaapista? Miksen minä uskalla olla rohkea ja kertoa siitä, että pidän myös oman sukupuoleni edustajista? Juuri siitä syystä, että pelkään menettäväni ystäväni. Osa heistä on käynyt kuumana minuun kännipäissään ja se ei ole haitannut seuraavana päivänä, sillä "olemmehan heteroita", mutta jos saisivat tietää, että olen enemmän, asiat mutkistuisivat. Luulisivat, että olen hyväksikäyttänyt heidän kännisyyttään tai muuta vastaavaa.

Kerron kun aika on kypsä. Jos siltä tuntuu. Jos haluan.

Playin' around

Olin vähän aikaa sitten ulkona pitkästä aikaa eräiden todella hyvien ja pitkäaikaisten ystävieni kanssa (joista osa miehiä, osa naisia). Tottakai kun ystäviä ollaan, tunsin heidät hyvin – niin hyvät puolet, kuin huonot puoletkin. Tiesin myös, että eräällä porukkamme miehistä oli ollut jo pidemmän aikaa todella voimakkaita tunteita ystävääni kohtaan. Olin jutellut asiasta ystäväni kanssa, ja hän silloin jo ilmoitti minulle, ettei halua miehestä mitään muuta kuin ystävän, ja väitti kertoneensa tämän kyseiselle miehellekin. 

Mies ei tietenkään voi haudata tunteitaan noin vain, vaan jatkoi ystävänä olemista ihaillen naista jatkuvasti. Kaikki me huomasimme kuinka miehen katse haki naista kokoajan, ja kuinka hän ihaillen tuijotti naisen jokaista elettä ja kuunteli jokaista sanaa.

Sinänsä kyllä ihanan romanttista, mutta toisaalta, naisen käytös muuttui törkeäksi.

Nainen kovaan ääneen aina setvi miesasioitaan tämän ihastuneen miekkosen kuullen. Jatkuvasti pyöriteltiin kovaan ääneen sitä kuinka taas joku näistä naisen useista ihailijoista oli tehnyt. Tunnen tämän ystäväni, ja voin sanoa, että hän on pahin miestenpyörittäjä mitä on. Hän jatkuvasti ottaa uuden miehen kohteeksi, leikkii hyvää ystävää flirttailevasti ja heti kun alkaa tulla vastakaikua alkaa pelata miesten tunteilla ihan totaalisesti. Eikä siinä vielä kaikki: hän tulee joka kerta meille tyttöystäville valittamaan siitä, kuina joku miehistä on niin ahdistava ja päällekäyvä. VAIKKA hän itse jatkuvasti käytöksellään, tekemisillään ja sanomisillaan viestii täysin vastakkaista kuvaa miehille ja vaikka hän tahallaan leikkii tulella. 

Mutta tämä uusin koukkuun jäänyt mies ei nähnyt mitään pahaa. Hän jaksoi ilmekään värähtämättä katsella vierestä kun nainen keikisteli muille miehille, flirttaili jokaiselle vastaan tulijalle ja huuteli miessuhteistaan.

En tiedä kumpi on pahempaa: se, että nainen pelaa niin törkeästi miehiä ja etenkin tätä tuoreinta ihastunutta vai se, että tämä mies on niin sinisilmäisen sokea ja typerä, ettei ymmärrä satuttavansa itseään kokoajan enemmän ja enemmän.

Pahinta oli, kun tämä naisystäväni vertasi tilannetta tähän ihastuneeseen mieheen erääseen nykyiseen pariskuntaan. Mies oli kuulemma ollut kolme vuotta ihastunut, ennen kuin nainen oli ”antanut hyväksynnän”.  Naisystäväni ilmoittikin minulle, että voisi siis 2,5 vuoden päästä ehkä harkita asiaa.

Hän siis ihan oikeasti suunnittelee kiduttavansa miestä, etenkin jos mies on niin ääliö, ettei ymmärrä tilannetta.

Voin sanoa: tämä ystävä ei ole enää ystäväni vaan lähinnä pitkäaikainen tuttava, jonka tekemisiä kauhistelen.

What about my own problems?

Kuten edellisestä entrystäni voi lukea, olen usein se, jolle ihmiset tulevat avautumaan. Olen helposti lähestyttävä monissa asioissa, kuuntelen mielelläni ja aina silloin tällöin yritän myös auttaa. Ongelmani onkin omat ongelmani.

Minulla on paljon asioita, joista en ole kertonut kenellekään. Asiat ovat kivuliaita, hävettäviä ja rikkoisivat sen, miltä näytän ja vaikutan muiden silmissä. Olen se vahva ihminen, joka osaa sanoa oikeat asiat oikeaan aikaan ja jonka elämä on raiteillaan. Vai olenko? Olen vain yhdelle ihmselle kertonut syvimpiä tuntemuksiani ja salaisuuksiani. Tuo yksi ihminen ei todellakaan ole minun läheisin ystäväni, vaan kaveri, jota näen silloin tällöin. Uskon, että syy juuri hänelle avautumiseen on se, että hänellä ei ole mitään syytä kertoa asioita eteenpäin, hän ei tunne minua läpikotaisin enkä menetä mitään.

Uskon, että syy miksi kuuntelen muita mielelläni on se, että niiden avulla pystyn unohtamaan omat murheeni. Tai ainakin sysäämään sivummalle. Tai ehkä kuuntelemalla muiden ongelmia, saan aivoni ajattelemaan hetkeksi "kyllä muillakin on ongelmia".

Pahimmat ajat on kun on menossa nukkumaan. Joskus ajatukset tunkeutuvat niin läpi, että ahdistus kasvaa todelliseksi. Haluaisin kertoa jollekin, mutten tiedä kenelle. En usko, että yksikään ystävistäni osaisi reagoida oikein.

Toisaalta, mitä on oikein reagoiminen? Se, että kuuntelija reagoi aidosti omin ajatuksin ja arvomaailmoin, vaikka se ei mielyttäisi kertojaa? Se, että kuuntelija reagoi sellaisella tavalla, jonka uskoo miellyttävän kertojaa, vaikka oma arvomaailma ja ajatukset olisivatkin eri mieltä?

Kysymys kuuluukin, mikä on kuuntelijan asema ongelmia pohdittaessa?

Personal Dr. Phil? For how long?

Eräs ystäväni joutui jokin aika sitten tekemään abortin. Ikää tytöllä on vähän, eikä voinut lasta pitää muun muassa ikänsä ja elämäntilanteensa takia. Tässä vaiheessa en lähde analysoimaan tai väittelemään siitä, onko abortti murha vai naisen oikeus. Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että yhtä yleistävää mielipidettä ei ole, vaan aina kyse on tilannekohtaisuudesta (vaikka se kuulostaakin raa'alta, kun kyse on ihmisen elämästä päättämisestä).

Abortista on kulunut nyt aikaa noin kaksi kuukautta. Mies, joka oli tapahtumassa toinen osapuoli, ei ole vakituisessa parisuhteessa ystäväni kanssa, vaan he ovat hyviä ystäviä, jotka elävät myös jonkinlaisessa epämääräisessä seksisuhteen tapaisessa suhteessa.

Ystäväni piti koko abortin omana tietonaan yli kuukauden. Ei kertonut miehelle tai ystävilleen, vaan piti kaiken itsellään. Lopulta hän kertoi siitä meille, lähimmille ystävilleen, eräänä iltana alkoholin vaikutuksen alaisena. Tottakai ystävinä olimme hänen tukenaan: kuuntelimme, lohdutimme, tuimme ja autoimme kukin parhaamme mukaan. Kannustimme häntä kertomaan miehelle, koska hän sitä itse halusi ja koska olimme yhtämieltä siitä, että se olisi reilua miestä kohtaan.

Kysymys kuuluukin, kuinka kauan nainen saa draamailla (onko se edes verbi), kun kyse on abortista? Tällä tarkoitan sitä, että vetää jatkuvasti huomion itseensä tuomalla asian uudestaan ja uudestaan esille... moralisoi, kun muut esim. flirttailevat miehille baarissa (argumenttina "kuinka kehtaat tehdä noin, kun oon just tehny abortin")... tilanteesta riippumatta pillahtaa itkuun ja ihmettelee jälkeenpäin, kun asiasta tietämättömät uteliaina ihmettelevät mitä tapahtui...

Ensinnäkin oli mielestäni ihmeellistä, että hän piti kaiken itsellään jopa kuukauden ajan? Itse en olisi pystynyt varmaankaan. Toisekseen, tapahtumasta on jo 2 kk (vaikka tuskin voi sanoa 'jo'), milloin alkaa tapahtua kehitystä tilanteen taaksejättämisessä? Tapahtuuko koskaan? Kuinka kauan hänellä on oikeus, tulla ruinaamaan tukea meiltä? Miksei hän tee sitä miehelle samalla tavalla? Saanko sanoa hänelle "get over it", vai onko se liian tahditonta?

Älkää käsittäkö väärin. Abortti on oikeasti todella iso asia, eikä sitä koskaan unohda. Mutta, en jaksa leikkiä psykologia loppuelämääni. Olenko paha ihminen?

Who am I to judge?

Olen pidemmän aikaa jo pohtinut, mitä ystävät saavat olla mieltä asioista? Saavatko he sanoa suoraan ystävälleen, mitä ovat mieltä ja saavatko he väittää vastaan? Ja kiistelyn aiheena ei siis ole mikään lempiruoka tai muu sellainen, vaan seurustelu- tai seksiasiat.

Eräällä ystävälläni on ollut jo pitkään jonkinlainen suhde erääseen yhteiseen tuttuumme. Faktoja on muutama: 1. ystäväni pitää miehestä aidosti 2. suhde on varsin fyysinen 3. miehellä on ruma historia naisten kanssa, millä tarkoitan ilkeitä eroja ym. likaisia ykistyiskohtia.

Kaikki alkoi puhtaasti seksistä. Ystäväni ja mies harrastivat seksiä ja molemmat mitä ilmeisimmin pitivät siitä, sillä pian he sekstailivat useita kertoja viikossa. Sinänsä seksissä ei ole mitään pahaa todellakaan, mutta kun sivullisena tietää, että kyse on toisella myös aidoista tunteista.

Ystäväni oli korviaan myöten ihastunut mieheen, mutta mies ei osoittanut samanlaisia tunteita ystävääni kohtaan. Ystävääni tämä ei häirinnyt, sillä hän oli löytänyt tavan, jolla pystyi olemaan miehen lähellä usein. Sivullisena aloin pelätä, että ystävääni sattuu vielä joku päivä ja pahasti. Mies on yhteinen tuttumme, ja itse pidän miestä sikana, naisten miehenä, petturina ja kierona. Hänellä on ollut ennenkin tapana pelata tyttöjen tunteilla, enkä todellakaan halunnut, että sama tapahtuisi ystävälleni. Kaiken huippu oli, että suhde haluttiin pitää salassa. Suurin osa tiesi, että jotain oli tekeillä, mutta eivät he koskaan esiintyneet yhdessä pariskuntana missään, vaan kavereina, siinä missä me muutkin.

Enkä ollut ainoa, joka oli tätä mieltä. Keskustelin aiheesta muutamien kanssa, ja useat olivat samaa mieltä. Emme pitäneet miehestä, johon ystävämme oli kovaa vauhtia rakastumassa.

Joskus mainitsimmekin asiasta tälle ihastuneelle ystävällemme. Kerroimme huolemme ja mielipiteemme ystävinä, tottakai painottaen, että pääasia on, että hän on onnellinen. Hän ymmärsi kantamme, muttei pystynyt (tietenkään) muuttamaan tunteitaan noin vain.

Seksisuhdetta kesti ja kesti. Eräänä päivänä mies oli sitten sanonut ystävälleni rakastavansa häntä. Ystävämme oli onnensa kukkuloilla, ja me edelleen epäluuloisia. Kaksi sanaa on niin helppo sanoa, mutta niitä on niin vaikea oikeasti tarkoittaa.

Vielä tänäkin päivänä tilanne on sama. He toimivat kaksistaan aivan kuin seurustelisivat. He harrastavat paljon seksiä, mutta eivät juuri esiinny yhdessä pariskuntana, vaikka ovat sanoneet rakastavansa toisiaan.

Mitä minä voin asialle? Kaksi aikuista rakastavat toisiaan. Mistä minä tiedän, minkälainen suhteensa on oikeasti? Kaikki mitä minä tiedän perustuu siihen mitä näen, kuulen tältä ystävältäni ja päättelen itse. Onko siinä tarpeeks perusteita ryhtyä tuomitsemaan?

Entä jos minulla onkin täysin väärä käsitys miehestä? Ehkä minun pitäisi oppia hyväksymään ja ymmärätämään miehen muuttuneen ja olevan juuri oikean ystävälleni.

Entä jos olenkin ollut oikeassa ja kohta rysähtää, mutten olekaan osannut auttaa ystävääni tarpeeksi aikaisin? En halua nähdä ystäväni kärsimässä tuon miehen takia?

Entä jos ryhdynkin toimeen, mutta luuloni osoittautuvat täysin vääriksi, ja sotken kahden aikuisen suhteen?

Entä jos vain vaikenisin? Antaisin maailman mennä niinkuin menee, enkä puuttuisi?

Kysehän on vain kahdesta aikuisesta.