Who am I to judge?

Olen pidemmän aikaa jo pohtinut, mitä ystävät saavat olla mieltä asioista? Saavatko he sanoa suoraan ystävälleen, mitä ovat mieltä ja saavatko he väittää vastaan? Ja kiistelyn aiheena ei siis ole mikään lempiruoka tai muu sellainen, vaan seurustelu- tai seksiasiat.

Eräällä ystävälläni on ollut jo pitkään jonkinlainen suhde erääseen yhteiseen tuttuumme. Faktoja on muutama: 1. ystäväni pitää miehestä aidosti 2. suhde on varsin fyysinen 3. miehellä on ruma historia naisten kanssa, millä tarkoitan ilkeitä eroja ym. likaisia ykistyiskohtia.

Kaikki alkoi puhtaasti seksistä. Ystäväni ja mies harrastivat seksiä ja molemmat mitä ilmeisimmin pitivät siitä, sillä pian he sekstailivat useita kertoja viikossa. Sinänsä seksissä ei ole mitään pahaa todellakaan, mutta kun sivullisena tietää, että kyse on toisella myös aidoista tunteista.

Ystäväni oli korviaan myöten ihastunut mieheen, mutta mies ei osoittanut samanlaisia tunteita ystävääni kohtaan. Ystävääni tämä ei häirinnyt, sillä hän oli löytänyt tavan, jolla pystyi olemaan miehen lähellä usein. Sivullisena aloin pelätä, että ystävääni sattuu vielä joku päivä ja pahasti. Mies on yhteinen tuttumme, ja itse pidän miestä sikana, naisten miehenä, petturina ja kierona. Hänellä on ollut ennenkin tapana pelata tyttöjen tunteilla, enkä todellakaan halunnut, että sama tapahtuisi ystävälleni. Kaiken huippu oli, että suhde haluttiin pitää salassa. Suurin osa tiesi, että jotain oli tekeillä, mutta eivät he koskaan esiintyneet yhdessä pariskuntana missään, vaan kavereina, siinä missä me muutkin.

Enkä ollut ainoa, joka oli tätä mieltä. Keskustelin aiheesta muutamien kanssa, ja useat olivat samaa mieltä. Emme pitäneet miehestä, johon ystävämme oli kovaa vauhtia rakastumassa.

Joskus mainitsimmekin asiasta tälle ihastuneelle ystävällemme. Kerroimme huolemme ja mielipiteemme ystävinä, tottakai painottaen, että pääasia on, että hän on onnellinen. Hän ymmärsi kantamme, muttei pystynyt (tietenkään) muuttamaan tunteitaan noin vain.

Seksisuhdetta kesti ja kesti. Eräänä päivänä mies oli sitten sanonut ystävälleni rakastavansa häntä. Ystävämme oli onnensa kukkuloilla, ja me edelleen epäluuloisia. Kaksi sanaa on niin helppo sanoa, mutta niitä on niin vaikea oikeasti tarkoittaa.

Vielä tänäkin päivänä tilanne on sama. He toimivat kaksistaan aivan kuin seurustelisivat. He harrastavat paljon seksiä, mutta eivät juuri esiinny yhdessä pariskuntana, vaikka ovat sanoneet rakastavansa toisiaan.

Mitä minä voin asialle? Kaksi aikuista rakastavat toisiaan. Mistä minä tiedän, minkälainen suhteensa on oikeasti? Kaikki mitä minä tiedän perustuu siihen mitä näen, kuulen tältä ystävältäni ja päättelen itse. Onko siinä tarpeeks perusteita ryhtyä tuomitsemaan?

Entä jos minulla onkin täysin väärä käsitys miehestä? Ehkä minun pitäisi oppia hyväksymään ja ymmärätämään miehen muuttuneen ja olevan juuri oikean ystävälleni.

Entä jos olenkin ollut oikeassa ja kohta rysähtää, mutten olekaan osannut auttaa ystävääni tarpeeksi aikaisin? En halua nähdä ystäväni kärsimässä tuon miehen takia?

Entä jos ryhdynkin toimeen, mutta luuloni osoittautuvat täysin vääriksi, ja sotken kahden aikuisen suhteen?

Entä jos vain vaikenisin? Antaisin maailman mennä niinkuin menee, enkä puuttuisi?

Kysehän on vain kahdesta aikuisesta.

All those beautiful memories...

Kirjoitan nyt jostain muusta kun parisuhteen loppumisesta, vaikka toisaalta jotkut seuraavista asioista ovat tuttuja myös parisuhteesta.

Minä ja eräät läheiset ystäväni muodostimme muutama vuosi sitten todella tiiviin ystäväpiirin. Harrastimme urheilua yhdessä, joten näimme toisiamme päivittäin. Asuimme, matkustimme ja söimme yhdessä useita kertoja eri kisareissuilla ja leireillä. Olimme kuin pientä perhettä ja todella läheisiä toisillemme. Olimme nähneet toistemme hienoimmat ja parhaimmat hetket, kuin myös pahimmat tappiot ja huonoimmat päivät.

Pääasiassa elimme sovussa, mutta tyttölauma kun oltiin, niin tottakai myös riitoja ja erimielisyyksiä oli. Riidat saattoivat olla todella pahoja ja pitkäkestoisiakin, mutta yleensä niistä selvittiin, jossei muuten niin olosuhteiden pakosta.

Aikaa kului. Ihmiset, ympäristö, asiat, kaikki muuttuvait pikkuhiljaa. Tottakai. Muutokset elämässä ovat välttämättömiä ja pakollisia.

Nyt siitä n. 10 hengen porukasta harrastaa edelleen samalla tavalla minä ja yksi toinen. Kaksistaan roikumme yhä harrastuksessa yhtä paljon mukana, siinä missä muut ovat vähnetäneet, vaihtaneet tai lopettaneet. Yhteyttä pidämme tottakai edelleen kaikki, mutta näemme paljon harvemmin. Osa näkee viikottain, osa silloin tällöin satunnaisesti ehkä kerran kuukaudessa tms.

Juttelimme tämän Yhden Toisen kanssa eräs päivä, ja muistelimme vanhaa porukkaamme. Muistoja parhaista hetkistä oli paljon. Molemmat olimme yhtä mieltä siitä, että ne olivat parhaita aikoja elämässämme, ja että tavallaan kaipaamme niitä. Sitä Toista alkoi sitten itkettää, kun kaipasi niin paljon niitä aikoja. Hän alkoi vaikuttaa surulliselta, sillä kaikki se oli takana.

Tässä vaiheessa minä havahduin. Entä sitten? Ne hetket olivat aivan mahtavaa aikaa, en kadu yhtäkään riitaa tai muuta, sillä se kaikki piti elää ja kokea, jotta voisi nyt jälkikäteen olla tämä henkilö kuin mikä nyt on. Keskustelumme aikana en tuntenut (enkä halunnut tuntea) minkäänlaista surua. Päin vastoin. Olin niin iloinen, että olin kokenut sen kaiken.

Jos olisimme vielä se sama 10 hengen porukka päivittäin näkemässä toisiamme, en osaisi arvostaa niitä aikoja ennen kuin vasta sitten kun ne ovat ohi. Jos nyt vasta porukkamme alkaisi hajota, oppisin arvostamaan niitä hetkiä vasta muutaman vuoden päästä.

On todella kliseistä sanoa, että ihminen oppii arvostamaan asioita vasta kun niitä ei ole. Se on totta! Osaan arvostaa niitä hetkiä nyt, kun niitä ei enää ole. Silti en ole surullinen siitä että niitä ei enää ole.

Kun tilanne on niin sanotusti päällä, sitä ei aina osaa arvostaa hetkeä. Olen huomannut sen liian usein jälkikäteen ja niinpä tänä kesänä tein hieman eri tavalla. Kun olin ollut koko päivän ystävieni kanssa ulkona ja olin myöhään kauniina kesäyönä tulosa kotiin pysähdyin aina jonnekin paikalle. Oli se sitten bussikatos, kivi tai silta, pysähdyin aina hetkeksi. Ajattelin hetken päivää. Haistelin ilmaa, suljin silmäni ja kuuntelin. Katselin ympärilleni ja kiinnitin huomioni hetkeksi pieniin valoihin ja varjoihin. Pieniin yksityiskohtiin. Tunnustelin olotilaani ja hymyilin. Yritin painaa arvokkaan hetken mieleeni. Sittenkun keväällä masentaa, kun pitäisi opiskella tai tehdä työtä, voi kaivaa muistilokeroistaan kenties joitain varjoja ja valoja pienestä mielestään.

You should be fair, not a complete a-hole!

Tässä entryssä puhun jälleen eroamisesta, sillä jälleen valitettavasti tuttavapiirissäni kahden ystäväni yhteinen matka loppui kesken. Tällä kertaa puhun käyttäytymisestä, kun ero on juuri tapahtunut.

Tällä pariskunnalla ei sinänsä yhteistä taivalta ollut vielä paljoa takana, virallisesti oltiin seurusteltu puolisen vuotta, tapailtu vuoden verran ja tunnettu muutama vuosi. Kun tuttavuutta (ilman siis seurusteluakin) on reilusti takana, on uskomatonta kuinka välit voivat totaalisesti kylmettyä hyvinkin nopeasti.

Vaikka ero ei olisikaan siisteimmästä päästä ja ehkä katkeruutta, vihaa ja inhoa olisikin ilmassa (huom! pettäminen on asia erikseen!), on mielestäni reilua säilyttää jonkinlaiset tavat. Sisäinen gentleman ja lady saisivat astua esille, sillä teet itsestäsi kaikkien edessä pellen huutelemalla julkisesti (esim. Facebookissa) eron syitä ja muuta. Viestit, joissa hehkutat "vapautta ja stressittömyyttä" sekä "ah ihanaa olla taas vapaa kahleista", voit jättää kokonaan julkaisematta.

Tottakai, kun kerrot kavereille tapahtuneesta kasvotusten tai puhelimessa olla vahvastikin montaa mieltä, mutta on äärimmäisen raukkamaista huudella asioita julkisesti. Siinä vaiheessa pariskunnan yhteiset tuttavat ja toisen osapuolen ystävät, joihin sinäkin olet tutustunut, alkavat tuijotella silmät pyöreinä, leuka lattiassa tapahtumia. Todennäköisesti eron syitä tai muita ei julkisesti tiedetä, mutta sinä vain pokkana huutelet kuinka iloinen olet mahtavasta päätöksestä.

Olet eronnut rakastamastasi (ainakin oletettavasti, olet häntä joskus rakastanut) henkilöstä. Etkö voisi vielä viimeisillä hetkillä yrittää olla reilu? Toiselle osapuolelle ero on saattanut tulla yllätyksenä ja järkytyksenä. Huuteluillasi saat paitsi exäsi vihat niskoille, myös useiden muiden. Sinua halveksitaan ja katsotaan vihaisesti. Kylmäsydämisyys pitäisi jättää kokonaan pois.

Eron jälkeiset ensimmäiset tapahtumat ovat merkittäviä (kuten hieman edellisessä entryssä puhuinkin). Jos jatkat huutelua pitkäänkin, jäät helposti roikkumaan vanhaan. Sen sijaan, että unohtaisit nopeasti asian ja jatkaisit eteenpäin, jäät tuhlaamaan omaa ja toisen osapuolen aikaa. Katkeruus venyttää, ja jatkatte riitelyä ja vuorohuutelua aivan kuin vanha pariskunta?

Tottakai joskus on helpotus päästä suhteesta irti, mutta tehkää se huomaamatta. Eron voi käydä läpi hiljaisesti ja yksityisesti.


P.S. Pettämisen takia loppuneessa suhteessa viha on vielä suurempaa ja tekisi mieli mustamaalata pettäjä kokonaan koko maailman edessä. Siihen en ota kantaa, onko se kannattavaa. Sen te saatte itse miettiä...

Letting go...

Kun kaksi toisiaan rakastanutta (tai joissain tapauksissa, jopa edelleen rakastavaa) päättää lopettaa yhteisen matkansa, ei tilanne ole helppo. Tällä kertaa en puhu siitä, kuinka omaisuus ositetaan avioliiton purkautumisessa tai muusta tylsästä lakihöpinästä, vaan siitä, kuinka päästää irti jostain, mihin on tottunut.

Eräs ystävistäni erosi pitkäaikaisesta poikaystävästään taisteltuaan pitkään itsensä kanssa. Hän tiesi, ettei suhde enää toiminut, kunnioitus ja hellyys olivat kadonneet jo aikoja sitten... tai jos hellyyttä oli, ne olivat vain ja ainoastaan yksinkertaisia kolmen sanan lauseita, joista kaikui merkityksettömyys. He olivat riidelleet useita kertoja pahasti (don't get me wrong, riitely kuuluu asiaan!) ja yhteiset hetket olivat yhä useammin vain kinastelua tai toisen piikittelyä virheistä.

Ystäväni kyseli minulta ja muilta ystäviltään kymmeniä kertoja, mitä hänen kuuluu tehdä? Kyllä hän sisimmissään välittää miehestä edelleen, mutta ei siinä ole sitä samaa kuin oli "joskus ennen". Tuskin miehenkään tunteet kokonaan olivat sammuneet. Tottakai aluksi sanoin, että työstäkää suhdetta, ei peliä ole vielä välttämättä pelattu loppuun. Jos molemmilla kerran tunteita on vielä jossai syvällä, kaivakaa ne esiin, keskustelkaa ja selvittäkää se tukahtunut ilma välistänne!

Ystävä teki parhaansa (tai ainakin väitti näin, vaikka henk. koht. uskon, ettei tehnyt, sillä tiedän kuinka surkea kyseinen ystävä on puhumaan tunteistaan), mutta tilanne ei tuntunut kehittyvän. Kysyin ystävältäni ne tärkeimmät kysymykset, jotka tosiaan pisti hänet miettimään: "Oletko onnellinen siinä suhteessa? Rakastatko miestä oikeasti, vai onko se aivojesi johtamaa harhaa ja tottumusta?"

Pian ystäväni totesi, ettei ole onnellinen, vaan itseasiassa hyvin kaukana siitä. Suhde ahdisti, stressasi, eikä jättänyt rauhaan. Suhde loppuikin pian ja pariskunta erosi.

Tarina ei silti pääty tähän. Vaikka ahdistusta ja stressiä, eli huonoa vaihetta suhteessa oli kestänyt lähes puoli vuotta, ei ystäväni silti ollut varma päätöksestään erota. Kun ex-mies löysi vielä varsin nopeasti uuden seurustelukumppanin, alkoi ystäväni syytellä miestä petturiksi ja teilasi uuden suhteet samantien laastariksi.

Tässä vaiheessa herää kysymys, miksei ystäväni voinut vain jättää miestä rauhaan? Seurustelusuhde on ohi, ja molempien pitäisi jatkaa eteenpäin. Jos haluaa jatkaa exänsä ystävänä, eivät syyttely ja katkeruus ole todellakaan avainsanoja! Jos taas ei haluta olla missään tekemisissä exän kanssa, pitääkö jatkaa asian pohtimista omassa päässä?

Kuten blogijulkaisun otsikkokin kertoo, irti päästäminen on ehkä haastavimpia osioita eroamisessa. Yhteiset muistot, kappaleet, paikat, tilanteet ja vaikka tv-ohjelmat muistuttavat vanhasta suhteesta. Jokaisen eronneen pitäisi löytää syvältä sisimmistään se vahva soturi, joka pystyy unohtamaan nuo kaikki vaikeat asiat. En väitä, että koko suhde pitää unohtaa, sillä tottakai hyviä muistoja voi muistella, ottaa oppia virheistä jne.. Ero on siinä, miten niitä muistoja käsittelee ja miten niihin suhtautuu! Jos kaikkeen suhtautuu katkerasti, haikaillen tai surumielisesti, ei ihminen kehity, vaan jää roikkumaan vanhaan kaavaan.

Ongelma on myös ihmisten aivoissa. Kun aivot ovat tottuneet tiettyyn käyttäytymismalliin, on sitä vaikeaa sieltä poistaa. Kun yhtäkkiä tulee muutos (ero), ovat tavat jo jämähtäneet paikoilleen. Vaikka sydän pääsisi jo yli, voi aivot sotkea peliä todella pahasti. Aivot eivät ole kuitenkaan täysin itsenäinen elin, vaan jokainen voi omilla vahvoilla päätöksillään ohjailla jonkun verran ajatuksiaan.

Kun vielä miettii suhteen jatkamista tai mahdollista eroa, tulisi jokaisen oppia erottamaan aivon ja sydämen ääni. Usein nimittäin on niin, että sydän ei enää rakasta toista osapuolta. Tunteet ovat viilenneet ja rakkaus jäänyt. Samaan aikaan aivot silti lähettävät tottumuksesta viestiä, joka käskee rakastamaan toista osapuolta tottumuskesta. Oppikaa erottamaan kehonne eri viestit, ja lukekaa niitä oikein!